Samat asiat ovat siten universaaleja, että osuvat myös pöytätennikseen;

Kun istuin suomalaisvalmentajien kanssa katsomossa Meksikon paahtavassa auringossa, seurasimme Diego Armando Maradonan mestarillista esitystä vuoden 1986 MM-kisoissa. Katsellessani tätä miestä, joka tuntui ylittävän jalkapallon fyysiset ja henkiset rajat, en voinut olla ajattelematta: Miten tämä on mahdollista? En ollut koskaan ennen nähnyt mitään vastaavaa. Hänen pelinsä Englannin puolivälierässä oli kuin runo, joka luettiin sellaisella intensiteetillä, että aika ja paikka menettivät merkityksensä. Maradona ei ollut vain osa ottelua – hän oli itse peli.

Argentiinan pelien alkuverryttelyt, jotka tuntuivat monelle katsojalle pelkältä sivunäytökseltä, olivat minulle silmien avaava kokemus. Näissä hetkissä paljastui hänen poikkeuksellisuutensa perusta: pallon täydellinen hallinta, ketteryys, nopeus ja lähes yliluonnollinen heittäytyminen peliin. Maradona ei vain valmistautunut; hän tanssi, eläytyi ja loi itsestään yhä enemmän sitä, mitä me kutsumme neroudeksi. Hänen kosketuksensa palloon ei ollut pelkkää taitoa, se oli taidetta. Se oli improvisaatiota, joka ylitti tavanomaisen logiikan ja siirtyi suoraan sydämeen.

Diego Maradona on kaikkien aikojen paras jakapalloilija – ja 1986 koko maailman huipulla kaikkien aikojen paras urheilija. Le Corriere dello Sportin sanat, jotka julistivat hänet tuoksi, kaikuivat mielessäni hänen maagisten hetkensä jälkeen. Maradona oli paitsi fyysisesti ylivoimainen, myös mentaalisesti peloton. Hän otti Argentiinan joukkueen harteilleen ja johti sen maailmanmestaruuteen tavalla, jollaista ei ole nähty ennen eikä jälkeen.

Maailma muistaa hänen maagiset hetkensä. Vuosisadan maali Englannin verkkoon, jossa hän tanssi viiden vastustajan ohitse tavalla, joka tuntui painovoiman lakeja uhmaavalta. ”Jumalan käsi” – maali, joka kiteytti hänen ristiriitaisen neroutensa: hän oli yhtä aikaa ovela ja ylimaallinen. Mutta Diego oli enemmän kuin yksittäiset hetket tai voitot. Hän oli sankari, erityisesti niille, jotka tulivat yhteiskunnan marginaaleista. Argentiinassa hän ei ollut vain pelaaja – hän oli jumala, El LoS. Hän oli työväenluokan messias, jonka jalkapallotaito tarjosi heille ylpeyden ja toivon, jollaista harva muu urheilija on voinut antaa.

Ja Napoli. Kun Diego siirtyi tähän masentuneeseen ja halveksittuun joukkueeseen, hän ei vain voittanut heidän kanssaan pokaaleja. Hän muutti kaupungin. Napoli, tuo ikuisesti aliarvostettu eteläisen Italian ylpeys, nousi hänen ansiostaan Euroopan huipulle. Kaksi Serie A -mestaruutta, Copa Italia, UEFA Cup – kaikki nämä tulivat Maradonan jalanjäljissä. Mutta enemmän kuin pokaalit, hän toi kaupungille itsekunnioitusta ja mahdollisuuden unelmoida.

Mikä tekee Diego Maradonasta kaikkien aikojen parhaan jalkapalloilijan? Onko se se, että hän voitti maailmanmestaruuden tavalla, jollaista kukaan ei ole koskaan pystynyt – lähes yksin? Onko se, että hän teki kaksi jalkapallohistorian unohtumattominta maalia? Onko se hänen jumalallinen asemansa Argentiinassa, jossa hänet on kohotettu taivaisiin asti? Vai onko se, että hän vei Napolin kaltaisen altavastaajan huipulle ja antoi alistetulle kaupungille syyn uskoa itseensä?

Totuus on, että vastaus on kaikki edellä mainitut. Diego Maradona on enemmän kuin pelaaja. Hän on tarina siitä, mitä kaikkea jalkapallo voi olla: ylpeyttä, intohimoa, rakkautta ja kapinaa. Hänessä kiteytyi mahdoton – ja hänen kauttaan mahdoton tuli mahdolliseksi. Hän oli parhaimmillaan yhtä aikaa tehokas ja poikkeuksellinen. Diego Maradona on, ja tulee aina olemaan, parhaista parhain.

Maradonan lapsuus ja nuoruus Buenos Airesin laitamilla olivat täynnä köyhyyttä, mutta myös rakkautta, unelmia ja ennen kaikkea jalkapalloa. Hän syntyi lokakuun 30. päivänä 1960 Fioriton kaupunginosassa, joka oli yksi Buenos Airesin köyhimmistä alueista. Maradonan perhe asui vaatimattomassa talossa, jossa ei aina ollut juoksevaa vettä, mutta missä perheenjäsenet tukivat toisiaan rakkaudella ja sitkeydellä. Juuri näissä oloissa nuori Diego löysi intohimonsa ja pakopaikkansa – pallon.

Maradona sai ensimmäisen jalkapallonsa lahjaksi serkultaan, kun hän oli kolmivuotias. Tästä hetkestä lähtien pallo oli käytännössä kiinni hänen jaloissaan. Hän vietti tuntikausia päivässä pelaten kadulla muiden lasten kanssa tai yksin harjoitellen, palloa pomputellen ja hioen taitojaan. Fioriton pölyisillä kujilla Diego kehitti ikonisen kosketuksensa palloon – sen, joka myöhemmin lumosi koko maailman.

Hänen rakkautensa jalkapalloon ei tuntenut rajoja, eikä hän tarvinnut virallista kenttää harjoitellakseen. Kaikki tilat muuttuivat Diegon mielikuvituksessa pelipaikoiksi. Hän kuljetti palloa mutaisilla poluilla, pomputteli sitä talon seinään ja harjoitteli temppujaan ahtailla kaduilla. Hän oli pakkomielteinen pallon hallinnasta ja pyrki siihen, että pallo tottelee häntä kuin se olisi osa hänen kehoaan. Tarinoiden mukaan hän jopa nukkui pallon kanssa sänkynsä vieressä, sillä hän halusi sen olevan lähellä häntä kaiken aikaa.

Maradonan nuoruusvuosina hänen taitonsa alkoivat herättää huomiota myös kodin ulkopuolella. 8-vuotiaana hän liittyi paikalliseen joukkueeseen nimeltä Estrella Roja, ja pian hänet huomattiin suuremmassa seurassa, Argentinos Juniorsissa. Näytöksissään hän hämmästytti muita lapsia ja valmentajia kyvyllään pitää pallo hallinnassaan ja pelata kuin aikuinen. Pallon pomputtelu, jota hän harjoitteli yksinäisyydessä tuntikausia, oli yksi hänen tavaramerkeistään. Hän saattoi pomputella appelsiinia tai pientä kiveä aivan yhtä vaivattomasti kuin virallista jalkapalloa.

Ystävät ja perhe muistavat Diegon lapsuudesta, kuinka hän rakasti esittää temppuja ja kehitellä uusia tapoja käyttää palloa. Hän saattoi olla tunteja putkeen keskittyneenä yhteen ainoaan liikkeeseen, kunnes hallitsi sen täydellisesti. Tämä omistautuminen ja luovuus pallon kanssa teki hänestä poikkeuksellisen – jo ennen kuin maailma tiesi hänen nimeään.

Maradona ei vain pelannut jalkapalloa; hän eli sitä. Hän ei harjoitellut vain tullakseen paremmaksi, vaan koska pallon kanssa olemisessa oli hänelle jotain syvempää. Siinä oli iloa, vapautta ja yhteyttä itseensä ja ympäröivään maailmaan. Vaikka hänen perheensä kamppaili toimeentulon kanssa, pallon kanssa vietetyt hetket antoivat Diegolle unelman paremmasta tulevaisuudesta.

Diegon nuoruus kertoo siitä, miten suurin lahjakkuus ei synny pelkästään olosuhteista, vaan myös intohimosta ja sitoutumisesta. Hänen lapsuutensa köyhät kadut eivät olleet este, vaan näyttämö, jossa hän loi legendansa perustan. Näiltä kaduilta lähti poika, joka pallonsa kanssa uneksi suuremmasta maailmasta – ja muutti sen lopulta omakseen.

Suomalaisen jalkapallon valmennus on jäänyt vuosikymmeniä kansainvälisestä kehityksestä jälkeen. Tämä takamatka näkyy selkeästi niin valmennuksessa käytetyssä kielessä, harjoittelun painotuksissa kuin myös valmennusprosessin eri osa-alueiden tarkastelutavassa. Suomessa on edelleen vahva taipumus nojata niin sanottuun reduktionistiseen ajattelutapaan, jossa harjoittelun eri osa-alueet – kuten voima, nopeus, kestävyys ja liikkuvuus – erotetaan toisistaan. Tällainen lähestymistapa voi olla käytössä jopa korkealla tasolla, jolloin kokonaisvaltainen pelaajakehitys jää puutteelliseksi.

Tätä eroa korostaa vertailu esimerkiksi Espanjan juniorivalmennukseen. Siellä valmennuksen tavoitteena on kehittää pelaajan pelillisiä ominaisuuksia kokonaisuutena, jossa fyysiset taidot linkittyvät pelinomaisiin tilanteisiin. Suomalaisten valmentajien keskuudessa kuitenkin korostetaan edelleen yksilöllisiä fyysisiä ominaisuuksia, kuten lineaarista juoksunopeutta, voiman kehittämistä tai kestävyystesteissä saavutettuja tuloksia. Tärkeämpi kysymys tulisi kuitenkin olla se, millaisin harjoittein nämä ominaisuudet saavutetaan ja miten ne linkittyvät peliin.

Perinteinen, analyyttinen Matjein malli (kirjoitetaan myös Matveyev) on edelleen monien suomalaisten seurojen harjoitusohjelmien perusta. Tässä mallissa harjoittelun eri osa-alueet – kuten voima, nopeus ja ketteryys – käsitellään erillisinä elementteinä. Fyysiset valmentajat saattavat olla keskittyneitä tiettyihin osa-alueisiin ja tarkastelevat niitä itsenäisinä kokonaisuuksina. Pelaajat käyvät esimerkiksi erikseen lenkillä, harjoittelevat voimaa salilla ja tekevät nopeusharjoituksia irrallaan pelistä.

Pelin kannalta tällainen reduktionistinen lähestymistapa ei kuitenkaan ole tehokkain. Jalkapallo on laji, jossa kaikki fyysiset ominaisuudet – juokseminen, voima, ketteryys ja liikkuvuus – tapahtuvat vuorovaikutuksessa muiden pelaajien ja pallon kanssa. Kyse ei ole vain siitä, kuinka nopeasti pelaaja voi juosta tai kuinka paljon painoa hän voi nostaa, vaan siitä, miten nämä ominaisuudet sopeutuvat peliin. Todellinen haaste on se, että pelaaja pystyy liikkumaan suhteessa palloon ja vastustajiin sekä ohjaamaan pelitilanteita näiden ominaisuuksien avulla.

Suomessa on tarvetta siirtyä kohti pelilähtöistä, holistista harjoittelua, jossa fyysiset ominaisuudet kehittyvät pelinomaisissa tilanteissa ja -harjoitteissa. Tämä lähestymistapa auttaa pelaajaa ymmärtämään, miten liikkua pallon ja vastustajien välillä oikeassa suhteessa ja oikealla nopeudella. Tällöin harjoittelussa painopiste on pallokosketuksessa, ja siinä, että pelaaja oppii hallitsemaan palloa ja ohjaamaan sitä haluamaansa suuntaan.

Espanjalainen valmennus tarjoaa mallin, jossa pelaajalle annetaan mahdollisuus harjoitella fyysisiä ominaisuuksia osana pelitilanteita. Tämä metodi mahdollistaa sen, että pelaaja oppii liikkumaan luontevasti suhteessa palloon ja vastustajiin, mikä parantaa hänen kokonaisvaltaista pelikykyään. Tällaisessa ympäristössä pelaaja kehittyy tehokkaammin, koska hän harjoittelee fyysisiä taitoja osana pelin kulkua.

On kylmäfakta, että suomalaisessa jalkapallossa tarvitaan uudenlaista ajattelua. Fyysisten ominaisuuksien harjoittelun on oltava tiiviimmin sidoksissa peliin ja sen dynamiikkaan. Suomessa on potentiaalia kasvattaa taitavia jalkapalloilijoita, mutta se vaatii muutosta valmennusmetodologioissa. Kun fyysiset valmentajat ymmärtävät pelinomaisen harjoittelun merkityksen, myös pelaajien kehitys paranee ja he pääsevät paremmin sisälle kansainvälisen jalkapallon vaatimuksiin.

Suomen jalkapalloyhteisön tulisi omaksua pelilähtöinen ajattelutapa, jossa pelilliset taidot ja fyysiset ominaisuudet yhdistyvät. Tämä ei ainoastaan vahvista yksilöiden kehitystä, vaan tukee koko suomalaisen jalkapallon nousua kansainväliselle tasolle, jossa pelin vaatimukset ovat korkealla ja pelitapahtumien ymmärtäminen ratkaisee menestyksen.

Lapsia ja nuoria valmentaessa jalkapallon merkityksen laajuus saattaa usein jäädä tarkastelematta pelkkien fyysisten, teknisten tai taktisten taitojen kehittämisen rinnalla. On kuitenkin syytä pohtia, mitä jalkapallo merkitsee tai voisi merkitä lasten ja nuorten kasvun ja sosiaalistumisen prosessissa. Jalkapallossa ei ole kyse vain taktiikoista ja taidoista, vaan se toimii tärkeänä ympäristönä yksilön kehitykselle – ei vain pelaajana vaan myös ihmisenä. Tämä ajatus avaa monia filosofisia ja eettisiä kysymyksiä, jotka liittyvät valmennusprosessiin sekä siihen, kuinka kohtaamme nuoria urheilijoina ja yksilöinä.

Joukkueen rooli on merkittävä osana lapsen ja nuoren primaariryhmää – se tarjoaa sosiaalisen kasvualustan, joka opettaa vuorovaikutustaitoja, arvoja ja yhteisöllisyyttä. Yhteisö, jossa lapsi tai nuori pelaa, vaikuttaa suuresti hänen käsitykseensä sosiaalisista normeista, kunnioituksesta ja ryhmän jäsenyydestä. Jalkapallojoukkueen dynamiikka heijastaa laajempia yhteiskunnallisia arvoja ja normeja, minkä vuoksi valmennusprosessissa ei tulisi keskittyä ainoastaan fyysisiin ja teknisiin suorituksiin, vaan myös siihen, miten ihmiset kohtelevat toisiaan joukkueessa ja sen ulkopuolella.

Immanuel Kantin näkemyksiä ihmisen arvosta voidaan hyödyntää tässä keskustelussa. Kantin mukaan ihmisellä on arvo sinänsä, ja hän korosti, että ihmisiä tulisi kohdella päämäärinä itsessään, ei välineinä. Tämä tarkoittaa, että yksilöä ei saa arvioida pelkästään sen perusteella, miten hän suoriutuu tietyssä hetkessä – kuten jalkapallokentällä suoritusten kautta – vaan häntä tulee arvostaa hänen inhimillisyytensä perusteella. Kantin käsitys ”kategorisesta imperatiivista” painottaa universaalia velvollisuutta kunnioittaa jokaisen ihmisen arvokkuutta, riippumatta hänen taidoistaan, ulkonäöstään tai taustastaan. Tämä ajatus voidaan tuoda valmennukseen korostamalla sitä, että jokainen pelaaja ansaitsee kunnioitusta ja arvostusta, riippumatta hänen hetkellisestä suorituksestaan kentällä.

Toinen humanisti, Martin Buber, korosti dialogin merkitystä ihmisten välisissä kohtaamisissa. Buberin mukaan todellinen ihmisyys tulee esiin ”Minä-Sinä” -suhteissa, joissa toista ihmistä kohdellaan subjektiivisena olentona, ei objektina. Jalkapallovalmentajat voivat oppia tästä painottaen aitoa, kunnioittavaa vuorovaikutusta jokaisen pelaajan kanssa. Pelaajan kohtaaminen ihmisenä, ei pelkästään urheilusuoritusten kautta, edistää yhteisöllisyyttä ja henkilökohtaista kasvua.

Lisäksi ranskalainen filosofi Emmanuel Levinas korosti toisen ihmisen kohtaamisen merkitystä moraalisen vastuun lähteenä. Levinasin mukaan kohtaaminen toisen ihmisen kasvojen kanssa herättää meissä eettisen vastuun toista kohtaan. Jalkapallon valmennusprosessissa tämä voisi tarkoittaa sitä, että valmentajan tehtävänä on huomioida ja kunnioittaa jokaisen lapsen ja nuoren yksilöllisyyttä sekä vastuuta siitä, miten hänen toimintansa ja päätöksensä vaikuttavat valmennettaviin kokonaisvaltaisesti.

Nämä filosofiset näkemykset tukevat käsitystä siitä, että jalkapallo – kuten moni muukin urheilulaji – on paljon enemmän kuin teknisten taitojen tai voittamisen kehittämistä. Se on myös ihmisenä kasvamista, toisten kohtaamista ja humanististen arvojen noudattamista. Valmennusprosessissa jokaisella lapsella ja nuorella on oikeus tulla kohdatuksi arvokkaana ihmisenä, ja tämä ajatus tulisi olla keskiössä kaikessa valmennustoiminnassa.

Jalkapalloseurat ja Palloliitto ovat perinteisesti olleet konservatiivisten, vanhoillisiin arvoihin nojaavien setämiesten johdossa. Tämä sukupolvien perintö on rakentanut kulttuurin, jossa vanhat kaavat ja säännöt ohjaavat toimintaa, estäen uuden ajattelun ja edistyksellisten valmennusmallien kehittymisen. Seuroissa noudatetaan usein vanhoja malleja, jotka eivät jätä tilaa uudistuksille tai nykyjalkapallon vaatimusten mukaisille kehittyneemmille valmennusmenetelmille. Tämä konservatiivinen toimintatapa näkyy erityisesti lasten ja nuorten valmennuksessa, missä yksilöllisyys ja luovuus jäävät usein taka-alalle.

Esimerkiksi lasten ja nuorten jalkapallossa suositaan usein pitkäpallopeliä, bussipuolustusta ja fyysisesti suurikokoisia pelaajia. Tämä pelitapa rajoittaa pallonhallinnan ja monipuolisten taitojen kehittymistä, samalla kun pienikokoisempien ja teknisesti taitavampien pelaajien mahdollisuudet loistaa jäävät vähemmälle huomiolle. Liiallinen painotus fyysisiin ominaisuuksiin, kuten nopeuteen ja voimaan, ohittaa pelin älylliset ja taktiset ulottuvuudet. Tämä konservatiivinen lähestymistapa pakottaa valmentajat noudattamaan vanhoja malleja, joissa peliäly ja kehollinen älykkyys jäävät valitettavan vähälle huomiolle.

Monissa seuroissa pelaajien kehitystä ohjaavat fyysiset mittarit ja testitulokset, mikä johtaa siihen, että pelaajia arvioidaan liian varhain ja heidän potentiaalinsa määritellään liian aikaisin. Tämä ”kiveenhakattu” testauskulttuuri määrittelee, kenestä voi tulla huippupelaaja ja kenestä ei, mikä kaventaa pelaajien mahdollisuuksia kehittää luovuuttaan, peliälyään ja yksilöllisiä vahvuuksiaan. Liian moni joukkue keskittyy fyysisyyteen perustuvaan pelityyliin, joka rajoittaa monipuolisempien taitojen kehittämistä ja estää pelaajia hyödyntämästä omaa potentiaaliaan laajemmin.

Vanhojen toimintamallien ylläpito estää innovatiivisempia valmennusmalleja kehittymästä. Jalkapalloseurojen ja Palloliiton kenttä toimii symbolisena tilana, jossa valta- ja sosiaaliset rakenteet ylläpitävät konservatiivista pelaamisen mallia. Seurojen habitus, eli vakiintuneet tavat ja arvot, hidastaa uusien ajattelutapojen omaksumista, vaikka jalkapallon nykyvaatimukset edellyttäisivät modernimpia lähestymistapoja.

Valmentajien on aika haastaa vanhat kaavat ja antaa tilaa modernimmille, joustavammille ja älykkäämmille pelitavoille. Taktinen älykkyys, kehollinen älykkyys ja pelin ymmärtäminen ovat avaintekijöitä pelaajan kokonaisvaltaisessa kehityksessä. Näiden elementtien korostaminen ei tarkoita, että fyysiset ominaisuudet olisivat toissijaisia, vaan niiden tasapainoinen yhdistäminen auttaa pelaajia kehittymään monipuolisesti. Tämä muutos kohti nykyaikaisempaa ja monipuolisempaa pelitapaa antaa pelaajille mahdollisuuden kehittyä huipputason jalkapalloilijoiksi, tarjoten jokaiselle, fyysisistä ominaisuuksista riippumatta, mahdollisuuden kasvaa ja menestyä kentällä.

Tällaisessa vanhoillisessa ajattelutavassa piilee myös latistavia piirteitä, joissa pelaajia valmennetaan liukuhihnamaisesti johdettuun muottiin. Tämä tarkoittaa, että kaikista pyritään tekemään samanlaisia, ilman että heidän persoonallisia ominaisuuksiaan ja yksilöllisiä vahvuuksiaan tuettaisiin ja kehitettäisiin täysimääräisesti.

Suurin ongelma on, että pelaajien persoonallisuus ja luovuus jäävät sivuun. Jalkapallon monimuotoisuus ja rikkaus piilee siinä, että jokainen pelaaja on yksilö, jolla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Liukuhihnamainen valmennustyyli tukahduttaa luovuuden ja estää pelaajia hyödyntämästä omia taitojaan täysimääräisesti. Sen sijaan valmennuksen tulisi tarjota tilaa monipuolisuudelle ja erilaisille pelityyleille.

Valmentajien tulisi myös huomioida, että pelaajat oppivat eri tavoin ja tahtiin. Yksilöllinen valmennus, jossa jokaiselle pelaajalle annetaan mahdollisuus kasvaa omilla ehdoillaan, on avain menestykseen. Liukuhihnamainen valmennus, jossa pelaajat muovataan yhteen muottiin, ei mahdollista tätä.

Jalkapallon monimuotoisuus ja rikkaus perustuu siihen, että jokainen pelaaja voi tuoda oman ainutlaatuisen panoksensa kentälle. Tämä vaatii valmentajilta rohkeutta ja avarakatseisuutta, jotta jokaisen pelaajan kehitystä voidaan tukea parhaalla mahdollisella tavalla.

Kaikki lapset käyvät läpi samanlaiset kehitysvaiheet varhaislapsuudesta teini-ikään, mutta aikataulu ja muutoksen nopeus voivat vaihdella merkittävästi yksilöstä toiseen. Vaikka lapset voivat olla kronologisesti saman ikäisiä, kuten esimerkiksi kaksi 11-vuotiasta lasta, heidän kehitysiässään saattaa olla huomattavia eroja, jopa 4–5 vuotta. Tämä ero kronologisen iän ja kehitysiän välillä tuo haasteita erityisesti jalkapallovalmentajille, jotka vastaavat nuorten pelaajien koulutuksesta ja kehityksestä.

Valmentajan asenteet ja uskomukset pelaajiensa kyvyistä voivat olla ratkaisevia pelaajien oppimisen ja kehittymisen kannalta. Äijävalmentamiseen perustuva vanhollinen ja kiinteä asenne kuvaa uskomusta, että kyvyt, kuten älykkyys ja lahjakkuus, ovat synnynnäisiä eivätkä juurikaan muutu elämän aikana. Valmentajilla, joilla on kiinteä asenne, on taipumus luokitella mustavalkeasti pelaajat ”lahjakkaiksi” tai ”ei-lahjakkaiksi” melko nopeasti, ja he saattavat olla vähemmän taipuvaisia investoimaan aikaa niiden pelaajien kehittämiseen, jotka eivät heti osoita huomattavaa potentiaalia.

Kasvun asenne puolestaan perustuu uskomukseen, että ponnistelu, oppiminen ja määrätietoinen harjoittelu voivat kehittää kenen tahansa kykyjä. Valmentajat, jotka omaksuvat kasvun asenteen, rohkaisevat pelaajiaan ottamaan riskejä, oppimaan virheistään ja jatkuvasti kehittämään taitojaan. He näkevät epäonnistumiset osana oppimisprosessia ja korostavat jatkuvaa kehittymistä. Esim. Montessorin pedagogiikassa korostetaan ympäristön, materiaalien ja toimintojen suunnittelua siten, että ne tukevat kunkin lapsen yksilöllistä kehitystä ja mahdollistavat potentiaalin täyden hyödyntämisen. Myös esim. Vygotsky painotti sosiaalisen vuorovaikutuksen merkitystä oppimisessa ja kehityksessä, korostaen, että aikuisen tehtävänä on tunnistaa ja tukea lapsen kehityspotentiaalia, ei siis latistaa sitä. Kyllä minä olen nähnyt, kuinka vaihtopenkillä istuja on ponnistanut ammattilaispelaajaksi.