Suomen urheilun heikohko menestyminen olympialaisissa ja muissa arvokisoissa, todettakoon että kaikelle on syynsä. Ei kysymys ole siis sattumasta, vaan enemmänkin jatkumosta. Avaan hieman niitä näkökulmia, jotka koskevat pöytätennistä, mutta myös osin muita urheilulajeja.

1. Riittävä harjoittelu

Eri lajien osalta yli kymmenenvuotiaiden pelaajien, jotka tähtäävät Euroopan tai Maailman huipulle, tulisi harjoitella vähintään 20 tuntia viikossa. Poikani Max Takkavuoren harjoittelu jää 10-20 tunnin välille viikossa, 20 tuntia ei täyty, jalkapalloa aikaisemmin Max harjoitteli (pelasi HJK:ssa) n. 20-25 tuntia viikossa, ilman vammoja. Ikäluokkansa paras pelaaja harjoitteli ehkä n. 35 tuntia viikossa, ympäri vuoden. Harjoitusmääriä tulisi kasvattaa iän lisääntyessä. Käsittääkseni osa Rusan nuorten maajoukkueryhmästä harjoittelevat alle 10 tuntia viikossa? Aivan liian vähän.

Koska alle 10 tuntia viikossa pelaavat ovat mielestäni “harrastepelaajia”, heihin ei tulisi satsata yhtään huippu-urheiluresursseja. On tärkeää erottaa kuntourheilijat, harrastelijat, kilpapelaajat ja huipulle pyrkivät tai huipulla jo olevat toisistaan. Yli 20 tuntia pöytätennistä viikossa pelaavia suomalaisia pelaajia voisi olla Suomessa noin kymmenen pelaajaa, eli aika vähän.

2. Olosuhteet

Tarvitaan koko maan laajuisesti halleja/harjoituspaikkoja, jotka ovat auki 24/7. Hyvä esimerkki on Karjaa, jossa on mainiot harjoittelu- ja peliolosuhteet. Uskon että jos pöytätennisseuroilla tai liitolla olisi enemmän näkemystä ja uskallusta eli halua, tämäkin asia saataisiin paremmin järjestettyä. Tämän asian eteen tulisi ponnistella, koska lisäisi mahdollisuuksia myös kilpailujen järjestämiseen.

3. Lajin näkyvyys (televisiossa ja mediassa)

Miksi mäkihyppy näkyy tv:ssä, mutta käytännössä ei pöytätennis. Säännöllisen medianäkyvyyden saaminen lisää sponsoreiden kiinnostusta, on oikeastaan välttämättömyys että rahavirrat kasvavat. Tämä on erityisesti liiton, mutta myös seurojen tehtävä, miksei myös joidenkin pelaajien tai heidän taustajoukkojen.

4. Liiton keskittyminen perustehtäviin

Mielestäni liiton kolme tärkeintä tehtävää ovat;

1. Pelaajien tukeminen kohti kansainvälistä huippua, rahoituksen kerääminen
2. Kansallisen sarjan järjestäminen
3. Seuratoiminnan tuki

Jotta nämä toteutuvat, pitää määritellä avoimesti perusteet, joilla urheilijoita tuetaan, oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti. Perusteet, millä tehdään valintoja.

5. Valmennus osaaminen

Yleensä puhutaan urheilijoiden suorituksista, mutta tarvitaan yhtä lailla osaavaa valmennusta, jotta kansainvälinen taso voidaan saavuttaa.

Kaikki jotka ovat olleet golfvalmennuksessa, tietää että swingiä kuvataan ja analysoidaan. Sama voitaisiin tehdä pöytätenniksessä kämmen ja rystylyönteihin, olisi videolla malli suoritus (maailman parhaiden pelaajien suorituksia), johon pelaajan tekniikkaan verrattaisiin. Tämä on arkipäivää muissa urheilulajeissa.

Hyvänä kansallisena esimerkkinä nostan Oulun Ratamotien Oinaksen ja Brilin leirivalmennuksen ilmapiirin ja asenteen (Oulun grilli), jossa intensiteetti on korkealla ja on tekemisen meininki. Oulun harjoittelumallissa, pelaajat pääsevät lähelle omaa maksimia, nopeammin kuin muualla, toistoja tulee. Siellä on osaamista rakentaa kovaa harjoittelua tukeva malli ryhmässä harjoitteluun. Voisiko tätä kopioida, en tiedä.

6. Kilpailut

Kilpailuja on määrällisesti ihan liian vähän. Kun pelaaja on MK tai NK tasoa, on käytännössä yksi sarja viikonlopussa, se on liian vähän, pitäisi olla esim. kaksi kilpailua saman päivänä tai esim. lauantaina ja sunnuntaina sama luokka. Tarvittaisiin myös viikkokilpailuja, seurakilpailuja jne. kilpailutoiminta on kokonaisuutena arvioituna liian vähäistä.

7. Neurologinen valmennus, yleisliikunnallisuus, fyysinen harjoittelu, lahjakkuudet

Koulutusmateriaalia on todella vähän, sekin osin jo vanhentunutta. Osa pingispelaajista ei usko omaan lajiin tai siihen että suomalainen voisi olla maailman huipulla. Tarvitaan tietoa, kovaa työtä ja luottamusta siihen, että kaikki on mahdollista. Olemme auttamatta tipahtaneet tiedon väylästä, jota tarvitaan, että saadaan kilpailuetua tai muiden kilpailuetua kavennetaan.

8. Tukimalli

Nuorten pelaajien tukemisen malli, en osaa sanoa että pitäisikö olla akatemia vai leirityksiä vai päivittäistä valmennusta, joka tapauksessa tuki pitäisi alkaa noin 10 vuodesta ja jatkua ainakin 18-vuoteen saakka. Puhutaan talenteista, henkilöistä joilla on kyky ja halu kehittyä sekä tehdä töitä. Asia ei saisi olla kokonaan vanhempien vastuulla tai täysin omakustannettava.

9. Fyysisten ja teknisten ominaisuuksien korostaminen taktisten tai henkisten ominaisuuksien varjolla.

Pöytätenniksessä puhutaan jatkuvasti pelkästä lyöntitekniikasta, kuitenkin tiedämme että henkiset ja taktiset ominaisuudet ratkaisevat, ei fyysiset tekijät tai pelkkä mekaaninen suoritus. Nyt tekniikan arvostaminen on mielestäni ylikorostettua.

Tenniksessä maailman silloinen paras pelaaja Roger Federer oli pitkään ilman valmentajaa, joten ulkoiset asiat eivät selitä menestystä. Jos on sata fyysisesti ja teknisesti suunnilleen yhtä hyvää pöytätennispelaajaa, niin henkinen kapasiteetti ratkaisee ketkä ovat 10 parasta, ei siis lyöntitekniset asiat.

Maxille Mika Räsänen on ollut se keskeisin valmentaja, joka on antanut lajiteknistä osaamista (Myös Samuli Soine, Taneli Keinonen) jne. Rokka antanut peliharjoitusta. Tukitiimi on edelleen pieni ja tarvitaan lisää oman tasoisia tai parempi tasoisia pelikavereita. Kampittamisen sijaan tarvitaan tukea, tätä voi olla joidenkin vaikea hahmottaa.

Tässä artikkelissa mainittuja asioita voidaan hyvin kutsua ammattimaisuudeksi. Tulee tiedostaa ongelmat, korjata ne ja jatkaa asioiden tekemistä aikaisempaa paremmalla tasolla. Pitää pyrkiä kehittymään ja olla valmis tekemään kovasti töitä.

Petri Takkavuori

Reilun vuoden aktiivisesti pöytätennistä harrastanut ja pöytätennistä pelaavan 11-vuotiaan pojan isä.