Minulla on kovin vähän aikaa tämän kirjoittamiseen ja hiomiseen. Tässä kuitenkin kaikenlaisia sekavia huomioita ja ajatuksia mitä tuli mieleen Cluj-Napocassa viettämäni ajan aikana.  Minulta jäi vain kaksi viimeistä päivää näkemättä ja kolmaneksi viimeisen päivän ilta. Huomatkaa, että en kirjoita raporttia Suomen peleistä tms. Kaikki on ihan sekalaisessa järjestyksessä. Mitä nyt tuli milloinkin mieleen tajunnanvirrassa.

Hieno halli, hieno kaupunki! Hienot kisat kaikin puolin. Ehdottomasti haluan vierailla Cluj-Napocassa uudelleen. Tuskin kuitenkaan ensi talvena, kun siellä järjestetään  Maailman cup. Cluj-Napoca on Romanian toiseksi suurin tai neljänneksi suurin kaupunki riippuen siitä, mitä lasketaan mukaan. Suur-Clujssa on noin 411000 asukasta.

Kova kämmenlyönti on edelleen arvossaan, vaikka monilta mailta asia on unohtunut. Ainakin Ruotsi on käynyt oppinsa hakemassa ammoisen Nettipingiksen Petteri-treenin dokumenteista.  Hyvin tyypillisiä olivat tilanteet, joissa ”rysty on nykyään tärkeä” –pelaaja  jurnutti varmaa mutta tehotonta rystyään toisen rystyä vastaan kunnes tämä toinen niittasi siitä pommikämmenen ja se oli sen lorun loppu se. Tai sitten nykyaikainen ”varma kierteinen kämmenavaus” –pelaaja päättikin lähteä kämmenhyökkäykseen josta pommikämmenpelaaja niittasi sitten pommin, jonka jälkeen  loru loppui mahdollisesti jonkin hätäblokeerauksen tai kaukaa pöydästä yritetyn epätoivopalautuksen jälkeen. Eli oppi on se, että on hienoa, jos osataan sitä sun tätä, mutta jos et osaa kovaa kämmenlyöntiä, olet täysin sen toivon armoilla,  että vastustajalla ei ole pommikämmentä.

Pommikämmen on pystyttävä lyömään oman syötön jälkeen suoraan syötönpalautuksesta nopeasti nopealla käden liikkeellä. Ei ole todellakaan aikaa hakea Tapio Simonen –kämmentä lattianrajasta. Se kämmen pitää myös osata lyödä minne vaan. Kauaksi vastustajan rystynurkkaan tai kämmeneltä läpi.  Pommikämmen lyödään myös muuten, kun vastustaja ei saa aikaiseksi muuta kuin varmuusrystyä tai tehotonta kämmentä.  Ja se pommikämmen pitää osata vetää aika  lailla lantionkierron ja taakse-eteen-kädenliikkeen avulla.

Rystyltä on osattava pommirysty rystylle tulevista ”kovakierteisistä” kämmenavauksista ja aina muutenkin, kun siihen on mahdollisuus. On tosi vaikea vetää tapiosimonenkämmenen jälkeen toista perään, kun vastustaja pamauttaa ensimmäiseen pommirystyn.

Kämmenspintaistelu on saatava varmaksi. On vaan pakko voittaa nämä taistelut.

Noin lyhykäisesti sanottuna.  Kun pommikämmen, pommirysty ja kämmenspintaistelu ovat hallussa, voi sitten opetella kaikkia muita hienouksia, jotka ovat aika tarpeettomia, jos et osaa noita mainittuja.

Kuten sanottu, Ruotsi on selkeästi panostanut näihin asioihin siinä missä isossa osassa Eurooppaa valmennuksesta vastaavat edelleen erittäinkin vanhan koulukunnan miehet (ehkei naiset). On kamalaa katsottavaa, kun omassa mielessä raikuu huuto ”pommikämmen nyt!” mutta sitten sieltä tuleekin tapiosimonen. Siten esimerkiksi saksalaisten poikien peliä ei kestä katsoa. Ranskan pojat pelasivat komeasti junioripoikien joukkuefinaalissa, kun vastassa oli toinen Ranska eli Venäjä.

Pitää huomata, ettei ole niin, että vain joku erikoislahjakkuus pystyy tähän. Nämä asiat olivat hallussa jokaisella ruotsalaisella pelaajalla kadeteista junioreihin, tytöistä poikiin.

Rystyflippiä kämmeneltä ei juuri näkynyt. Se oli ehkä yllätys.

On osattava muitakin syöttöjä kuin tämä kämmenpendulum-syöttö. Harmikseni on tässäkin sanottava, että ruotsalaiset ovat tehneet hyvää työtä tässäkin asiassa. Tyttöjä myöten.

On kokonaan kadonnut tyttöjen tapa vaihtaa paita kaikkia topologian sääntöjä uhmaten laarin ääressä pelin jälkeen.  Jotkut ehkä muistavat tämän tempun, jossa uusi paita laitetaan vanhan päälle, ja sitten se vanha otetaan jollain ihmeen kummalla tavalla pois sieltä alta. Tämä helpottaa videokuvaajan työtä, kun voi turvallisin mielin kuvata ottelun jälkeisiä tunnelmia penkillä ilman, että joutuisi äkkiä siirtämään kameran pois säädyllisyyden nimissä.

Kuinka voi olla mahdollista, että älyttömän usein siinä käy niin, että kun yrität mennä hallin syrjäiseen paikkaan tai muuallekin istumaan niin, että takana on pelkkiä tyhjiä penkkirivejä, heti kohta juuri oman paikan taakse tulee joku istumaan? Eivätkö voi edes metrin verran mennä viereen? Otti tosiaan päähän, kun itse valitsi rauhallisen paikan tyhjähkössä hallissa, kohta kuului takaa ääni, joka kertoi, että siihen istuutui joku. Vai ovatko ihmiset tuolla eteläisemmässä Euroopassa niin sosiaalisia, että tuntevat olonsa turvalliseksi vasta kun joku muukin istuu ihan lähellä?

Aika tyypillinen tilanne turvatarkastusten suhteen. Ensimmäisenä aamuna oven edessä pyöri iso joukko miehiä ja laukut tarkastettiin. Seuraavina päivinä tämä joukko oli kadonnut ja jäljellä oli yksi nuori mies, joka hoiti asian. Mihin se muu porukka oli kadonnut? Yleisön käytössä ollut ovi oli lukittu ja turvamies avasi oven, kun joku oli pyrkimässä sisään. Muut ovet pysyivät lukittuina. Laukkuun vilkaistiin useimmiten.  Onhan se hyvä katsoa, ettei ainakaan isompia aseita tuoda hallille. Pieni vaiva joka ei ole hauskaa kenellekään mutta silti.

Ensimmäisen kerran noin 20 vuoteen sisäänpääsyyn tarvittiin pääsylippu. Edellisen kerran oli joskus Tsekissä 90-luvulla ja sekin kerta on melkein ainoa kerta, minkä muistan. Hyvä puoli lipussa on se, ettei halliin tule aivan turhaa porukkaa pyörimään. Siis sellaista, joka ei ole kiinnostunut peleistä mutta jostakin epärehellisestä kyllä. Lipun hinta oli yksi euro/päivä tai 8,6 euroa/koko aika. Eipä siis kallista. Se huono puoli oli, että koska lippujenlukulaite oli kuulemma rikki, ranteeseen laitettiin ranneke. Tuntui alussa epämiellyttävältä, mutta nopeasti siihen tottui. Olinhan ostanut sen kokoaikalipun. Vasta Suomessa huomasin ottaa rannekkeen pois, kun olin lounaalla! Näinkö koiratkin tottuvat kaulapantaansa?

Vaikka muuten kisat oli järjestetty hienosti, halli oli komea ja kaupunki viihtyisä, yhdessä asiassa on annettava miinusta. Hallin sisällä ei näet ollut kahvilaa eikä myynnissä ollut muuta kuin virvoitusjuomamukillisia ja sipsejä. No oli siinä vieressä myös hattara- ja popkornikoneet. En käyttänyt hyväksi näitä palveluita. Onneksi viereisen jalkapallostadionin seinämillä oli leivos- ja sämpyläkahvila. Ja olihan pelihallin seinustallakin sellaisia Etelä-Euroopan kahviloita, mutta niissä ei myydä mitään makeaa syötävää kahvin kanssa. Ei ainakaan näissä.

Tässä se aika yksipuolinen  kahvila:

Vessat olivat siistit ja niitä oli riittävästi. Hallin valmistusvuosi oli 2014, joten oli modernia tekoa.  Se on merkittävä asia, kun hallilla luuhaa aamusta iltaan. Esim. Zagrebissa tilanne on vallan toinen.

Olen ehkä joskus aiemmin maininnut tästä mutta ohi ovat ne ajat, kun pelin aikana neuvovia valmentajia heitetään laarin ääreltä pois punaisella kortilla tai joskus jopa vartijan saattelemana. Kaikki on nykyään niin sivistynyttä ja hillittyä. Raivopäisiä valmentajia ei juuri näe. Ovatko säännöt muuttuneet, mutta sallittiin sekin, että laarin ääressä istui kaksi valmentajaa.

Sitäkin ihmettelin videokuvausta harrastavana, miksi niin turkasen moni toimii katsomossa niin, että nousee pystyyn lähteäkseen jonnekin mutta ensin aloittaa kuitenkin vilkkaan keskustelun vierustoverien kanssa ja minun täytyy nousta seisomaan voidakseni jatkaa kuvaamista. Yleensäkin kaikenlainen omituinen seisoskelu katsomossa ottaa päähän. Siis videokuvauksen vuoksi.

Tytöissä näin muistaakseni vain kaksi deffua – ukrainalaisen ja moldovalaisen.  Lisäksi yksi Bulgarian tyttö pelasi ikävällä sikakumilla rystyllä ja palautti siksi hyökkäykset ikävästi. Annika hävisi hänelle joukkuekilpailussa. Poikien puolella oli Israelilla hyvä deffu. Alex hävisi hänelle joukkuekilpailussa. En nyt muista muita deffuja enkä myöskään ”materiaalipelaajia”. Timo Salmelle suosittelen kuitenkin sen Bulgarian tytön pelin analysointia. Siitä tulee joskus videota.

Kuten Mika Räsänen omissa raportoinneissaan kertoi, tilanne on nykyään se, että kaikki joukkueet osaavat pelata. Malta otti molemmissa kadettiluokissa jumbosijan, mutta pelaajat pelasivat oikein kunnon kaunista pöytätennistä. Maailma on muuttunut sellaiseksi, että pelkän matkustelun vuoksi ei enää jemmiin mennä vaikka taitoja ei olisikaan.  Sellainen  pingisturismi jäi jonnekin 2000-luvun alkuun. Ei ole enää Guernsey-saartakaan mukana.

Suomalaisten noin yleisesti on kehityttävä henkisellä puolella. Siinä oli toisinaan eroa muihin maihin.  Se tarkoittaa armotonta tsemppaamista loppuun asti vastustajia koskaan aliarvioimatta. Kaikki kun osaavat pelata ja ovat vaarallisia.  Pelkkään bollaamiseen ei saa koskaan tyytyä vaan pisteet on pyrittävä ottamaan omalla aktiivisuudella.

Suomalaisten on myös kehityttävä peruspelissä ja liikkumisessa. Tarkoittaa sitä, että peruslyöntien on vaan onnistuttava useammin kuin kolme kertaa peräkanaa (vähän provosoiden). Vastustajan on siis koettava, että hänen ei kannata jäädä varmistelemaan vaan on otettava riskejä. Mutta kyllä  myös oman hyökkäysavauksen on oltava kohtuullisen varma.

Tsiljoonannen kerran: on osattava lyödä mistä tahansa minne tahansa sekä rystyllä että kämmenellä.  On myös osattava palauttaa, kun vastustaja toimii niin. Kun jemmissä ei vaan riitä diagonaaliset lyönnit.

Jos tulee vielä mieleen jotakin, lisään myöhemmin.

Niin, tuo tapiosimonen ei pidä sisällään mitään negatiivista Tapiota ja hänen peliään kohtaan vaan on muistuma 70-80-lukujen pingiksestä ja tuolloisista valmentajakursseista.

Pelihalli:

Sekalaisia turistikuvia:

,