Kiittämätön valmentajan työ

Valmentajan ammatti on käsitykseni mukaan yksi vaikeimmista ammateista, toisaalta ilman valmennusta n. 95 % pelaajista ei olisi niin hyviä, kun nyt ovat. Suomalainen urheilujärjestelmä on rikki, emme tuota tarpeeksi menestyviä huippu-urheilijoita, emme myöskään huippuvalmentajia, onneksi muutaman poikkeus vahvistaa säännön. Näistäkin voisi ilkeästi sanoa, että ovat osaamisensa hankkinut ulkomailta, eivätkä lähtiessä ulkomaille yleensä ole olleet vielä huippuvalmentajia. Emme tarvitse enempää valmentajia, vaan enemmänkin nykyisten valmentajien kehittämistä/kehittymistä. Tarvitsemme myös enemmän ajantasaista tutkimustietoa valmennuksen avuksi.

Suomalainen urheilujärjestelmä on epäonnistunut, jos sitä mietitään huippu-urheilun ja tuloksien kautta. Kun valtiopohjainen urheilujärjestelmä (Venäjä, Kiina) tuottivat parhaimmillaan työtä ja mahdollisuuksia, niin Pohjois-Amerikkalainen järjestelmä perustui pitkälle college eli opiskelupohjaiseen, ammattiliigapohjaiseen ja lisäksi yrityselämä pohjaiseen (kaupallinen  markkinointiraha) hybridi järjestelmään. Suomessa näistä neljästä edellä mainitusta järjestelmästä on rippeet käytössä, ei mitään konkreettista ja tuloksetkin ovat sen mukaiset eli hyvin, hyvin vähäiset. Suomalainen urheilu on kokonaisuutena taantunut, tuloksetkin tämän vahvistaa. Lisäksi tavoitteista on jääty niin, että jälkeen päin tavoitteet ovat olleet täysin utopistisia (esim. paras pohjoismaalainen urheilumaa jne).

Ruotsissa urheilun harrastekustannukset ovat Suomea pienemmät, johtuen kuntien ja yrityselämän paremmasta suhtautumisesta. Lisäksi Ruotsissa urheiluun käytettyjä euroja yritykset voivat vähentää verotuksessa, toisin kuin Suomessa. Suomessa yrityselämän on taloudellisesti järkevämpää tukea taidetta tai kulttuuria, kuin urheilua, johtuen verotuskäytännöstä.

Valmentajan riski saada potkut, eli tulla erotetuksi on poikkeuksellisen suuri. Jos urheilussa ei tule menestystä, voi syytökset kohdistua valmentajaan. Voiton hetkellä urheilija on useimmiten keskiössä, harvoin valmentaja. Molempien panosta tarvitaan, jos absoluuttinen huippu-urheilun taso halutaan saavuttaa (lisäksi tarvitaan lajiliiton panos). Parhaimmillaan valmentaja ja urheilija ovat hyvä tiimi.

Jos mietitään maailman parhaita valmentajia, niin ovat useimmiten hyvin voimakkaita persoonia. Urheilijaa ei yksilölajeissa voi irtisanoa, mutta valmentajan sopimuksen voi. Joukkuelajeissa on edullisempaa vaihtaa valmentaja, kuin vaikka joukkueen pelaajat.

Valmennuksesta

Valmennustyylejä on niin monta kuin ihmisiä. Hyvän valmennuksen tunnistaa siitä, että urheilija kokee sen tärkeänä ja tulokset ovat realististen tavoitteiden mukaiset.

Valmentajan tulee olla kiinnostunut urheilijasta, toimien prosessissa ns. oppimisen peilinä. Urheilija on aina valmentamisen keskiössä. Valmentaja ja urheilija yhdessä tekevät valmennusta, ei niin, että valmentaja määrittelee urheilijaa. Urheilijalla tulee olla omistajuus urheilustaan. Tällä on erityinen merkitys silloin, kun tavoitteisiin ei päästä tai tulee vastoinkäymisiä, nekin asiat urheilija joutuu kohtaamaan ja käsittelemään, elämään muistojen kanssa. Hyvä valmentaja auttaa urheilijaa löytämään menetykseen tarvittavat voimavarat. Motivointi ja kannustaminen on erittäin tärkeää sekä positiivisen palautteen antaminen, kun siihen on aihetta. Viime kädessä artisti siis päättää, että miten soittaa instrumenttia… Valmentaja on siis parhaimmillaan samanaikaisesti mentori ja tukihenkilö.

Urheilijalähtöinen toiminta on toimintatapana erilainen kuin valmentaja- tai ominaisuuskeskeinen valmennus. Vaatii oikeaa osaamista rakentaa urheilijan ja valmentajan vuorovaikutusta. Valmentajalla on vastuu valmennusprosessin kokonaisuudesta. Valmentajan rooli ja vastuu määrittyvät prosessin aikana ottaen huomioon urheilijan ikä ja kehitystaso, sekä huomioiden valmennussopimuksen sisältö, mitä on sovittu. Aina valmentajasopimus ei ole kirjallinen, vaan voi olla myös suullinen sopimus.

Urheilussa kilpaillen otetaan selvää, että kuka näissä olosuhteissa on paras ja miten muut sijoittuvat suhteessa parhaaseen.” Ilman kilpailua, ei tarvitsisi kehittyä tai etsiä kilpailuetua suhteessa muihin kilpailijoihin. Kilpaileminen tapahtuu sääntöjen puitteissa. Kun urheilija kunnioittaa muita toimijoita ja kilpailijoita, pääsee todennäköisesti pitkässä juoksussa parempaan lopputulokseen. Matkalla huipulle useimmat urheilijat tarvitsevat valmennusapua, auttamaan prosessissa kohti menestymistä. Valmennus ei ole kuitenkaan itseisarvo, urheilijan ja hänen taustajoukkojen tulee punnita valmennuksesta saatavia etuja ja mahdollisia haittoja sekä valita itselleen mahdollisimman sopiva valmentaja. Yksi valmentaja voi olla hyvä toiselle, toinen valmentaja taas soveltua paremmin jollekin muulle, kolmas ei tarvitse valmentajaa ollenkaan. Kysymys on tapauskohtaisesta harkinnasta ja parhaan ratkaisun etsimisestä kulloisessakin tilanteessa. Kysymys on ennen kaikkea luottamuksesta sekä toimivasta vuorovaikutuksesta.

Valmentajan tärkein työväline on oma persoona.

Pyrkimys erinomaisuuteen – Pyrkimys itsensä jatkuvaan kehittämiseen

Urheilussa pyritään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Menestyminen urheilussa perustuu suorituksen kehittämiseen, pitkäjänteiseen valmentautumiseen ja urheilijan kyvykkyyteen kehittyä, kehittää itseään.

Valmentajan tehtävä on auttaa urheilijaa kokonaisvaltaisesti. Urheilijan ja valmentajan yhteistyö perustuu luottamukseen. Luottamus on tärkein yksittäinen elementti, mitä vaaditaan urheilijan sekä valmentajan välillä. Menestyvä valmennus rakentuu siis toimivan luottamuksen varaan. Valmentajan tulee tehdä työtään intohimoisesti ja ammattitaitoisesti sekä pyrkiä kehittämään itseään jatkuvasti. Valmentajalla on iso vastuu ja velvollisuus urheilijan suuntaan. Tavallaan hyvä valmentaja pyrkii tekemään itsestään vähemmän tarpeellista ja auttaa urheilijaa kasvamaan sekä ottamaan enemmän vastuuta ja ymmärtämään paremmin sitä urheilun viitekehystä, jossa urheilija elää ja toimii. Kysymyksessä on mentori suhde, jossa on yhteinen tavoite ja hieman eri roolit.

Valmentautuminen tulee nähdä pitkäjänteisenä oppimisprosessina, johon kuuluu onnistumiset, epäonnistumiset, uudelleen yrittäminen ja niiden kautta oppiminen. Keskiössä on siis oppiminen ja kehittyminen sekä oman maksimaalipotentiaalin tavoittelu. Tulosurheilussa myös merkityksellistä on voittaminen ja menestyminen eli tulokset. Tuloksia on hyvä verrata myös tavoitteisiin. Valmentaja on valmennusprosessin johtaja ja kokoava voima urheilijan ja eri sidosryhmien välillä. Epäonnistumisen hetkellä hän on energinen moottori, jolla on kyky motivoitua sekä käynnistää työprosessi yhä uudestaan. Jos valmentaja ei tue urheilijaa, valmennussuhde on useimmiten tarpeeton sekä hedelmätön, riippumatta siitä kuinka paljon osaamista valmentajalla on. Oikea asenne ja tahtotila ovat huomattavasti tärkeämpää kokonaisuuden sekä tuloksien kannalta kuin yksittäinen asiatietous/osaaminen. Valmennussuhteet voivat olla hyvin erilaisia, joten niiden tasapäistäminen ei ole mahdollista.

Valmentamisen pelisäännöt – suullinen tai kirjallinen sopimus

Valmentajan ja urheilijan välinen ihmissuhde on usein hyvin merkityksellinen ihmissuhde, valtasuhde ja sopimussuhde.  Kummallakin on toisiinsa nähden oikeuksia ja velvollisuuksia. Oikeudet ja velvollisuudet ovat erilaisia urheilijan polun eri vaiheissa. Valmentajan täytyy tunnistaa valtasuhteen merkitys ja vallankäyttönsä rajat. Valmentajan ja urheilijan tulee voida luottaa siihen, että kumpikin pitää kiinni yhteisesti sovituista asioista. Sovittujen asioiden täytyy olla urheilijan kehitystason mukaisia. Hyvän valmennussuhteen edellytys on urheilijan elämän kokonaisuuden ymmärtäminen ja huomioiminen. Valmentajan ja urheilijan ihmisarvo ei koskaan riipu urheilussa menestymisestä.

Innostus ja intohimo ovat kantavat voima urheilussa, olivat tavoitteet minkä tasoiset tahansa. Urheillessa voi pyrkiä saavuttamaan oman absoluuttisen tason sekä menestyä suhteessa omaan potentiaaliin. Mahdollisuus omaan potentiaaliin löytyy intohimosta, sitoutumisesta, oikeanlaisista tavoitteista, parhaansa tekemisestä ja vastuunkannosta. Valmennussuhde perustuu sopimukseen yhteisistä toimintatavoista ja luottamukseen siitä, että molemmat toimivat toistensa parhaaksi. Valmentajan ja urheilijan tulee ymmärtää toimintansa vaikutukset osana laajempaa kokonaisuutta. Parhaaseensa pyrkiminen edellyttää rajojen hakemista ja riskinottoa.  Uuden oppiminen ja parhaaseen pyrkiminen on mahdollista, jos on lupa myös epäonnistua ja oppia siitä.  Yhteiset valinnat ovat tietoisia ja perustuvat rehellisyyteen ja parhaaseen mahdolliseen asiantuntemukseen, uskoon siitä, että mikä olisi hyväksi. Näin toimimalla on mahdollisuus kantaa vastuu tehdyistä ratkaisuista ja auttaa hyväksymään ne myöhemminkin, jos vaikka tavoitteeseen ei olisi päästy.

Epäonnistuminen on samalla myös mahdollisuus oppia

Toiminnan reflektointia on hyvä valmentajan harjoitella sekä aika ajoin myös tehdä itsereflektointia (oman toiminnan arviointia). Pöytätennispelaajan tulee kysyä itseltään, millaista valmennusta olen saanut urani aikana tähän saakka, millaista valmennusta haluaisin.

Valmentajan tärkein tehtävä on auttaa valmennettavia onnistumaan ja menestymään. Tämän avaaminen alkaa jäsentämään vastausta myös siihen, että mitä on hyvä valmentaminen?

Tulisiko painottaa lajiteknistä valmennusta vai ottelun aikaista valmennusta (reagointia) vai sittenkin enemmän psyykkistä sekä henkistä valmennusta, vai nähdä enemmän kokonaisprosessi kuin yksittäinen asia/osio/tulos.

Kohti urheilijakeskeistä valmennusta

Valmentajan tulisi siirtää huomio siihen, että urheilija on keskiössä ja tekeminen on hänestä lähtöisin. Sisäinen motivaatio ratkaisee paljon. Vanha valmennustyyli oli vahvasti valmentaja vetoista. Valmentaja kertoi valmennettaville mitä tehdään ja urheilijan ajattelu jäi mahdollisesti vähemmälle. Näin heikennettiin urheilijan sisäistä motivaatiota ja omaa ajattelua kisatilanteissa. Hyvä valmentaminen on vuorovaikutusta. Valmentaja auttaa urheilijaa löytämään oma potentiaalinsa, kannustaa urheilijaa omaan ajatteluun myös kisatilanteissa, sekä myös valaa tarvittaessa uskoa urheilijaan.

Hyvä valmentaminen on lajiosaamisen, sekä teknis-taktisosaamisen lisäksi psyykkisen valmennuksen ymmärtämistä ja sen toteuttamista. Vuorovaikutus sekä psyykkiset taidot ja voimavarat ovat kaiken tekemisen keskiössä. Toiminnan perusarvona ja pohja-ajatuksena tulee olla itsetuntemus, jonka päälle rakentuvat luovuus, rohkeus, motivaatio, asenne, itseluottamus ja vireystilan säätely suoritukseen. Päävalmentaja – pään valmentaja?

Sekä fyysisten että psyykkisten ominaisuuksien harjoittelu on konkreettista ja ilman sitä on vaikea kehittyä lajissaan. Jos valmennettava ei tunne itseään, eikä tunnista ja kehitä psyykkisiä taitojaan ja voimavarojaan, tulevat ne rajoittamaan mahdollisuuksia, eikä potentiaali pääse kunnolla esiin. Ja päinvastoin psyykkiset taidot ja voimavarat huomioimalla, löytyy oma potentiaali ja sellaisia mahdollisuuksia, joita ei välttämättä osannut kuvitellakaan. Hyvä valmennus tuo esiin pöytätennispelaajan psyykkiset vahvuudet ja voimavarat.  Moderni menestyvä valmentaja on siis lajiosaamisen ekspertti, myös taitava ihmisjohtaja. Otteluaikainen valmentaminen on varmasti sellainen osio,  jota voidaan kehittää helposti.

Käynnissä on toivottavasti nyt viimeistään toimintakulttuurin muutos – olemme menossa yksin tekemisestä kohti yhdessä tekemistä. Näin voidaan saavuttaa menestystä myös kansainvälisesti. Urautuneen ja vanhakantaisen ajattelun tilalle täyty ottaa myös abstraktia ajattelua.

Valmennukset kustannukset, miten mitata onnistumista

Hyvässä valmennuksessa luodaan tavoite, tavoitteet. Sitten mitataan tavoitteiden toteutumista. On järkevää, että valmennuskustannukset ja saavutetut tavoitteet kohtaavat, sillä varmistetaan että myös valmentajalla on taloudellinen intressi urheilijan menestymiselle, eikä kysymyksessä ole hillotolpan ravistelusta, ilman kehittymistä tai menestymistä.

Onko pöytätennisvalmennus riittävän hyvää – miten kehittyä huippuvalmentajaksi

Olen kuullut sanottavan, että Suomessa ei ole lahjakkaita urheilijoita. Voisin kääntää asian myös niin, että on lahjakkaita urheilijoita, mutta ei ole riittävän hyviä valmentajia, ainakaan tarpeeksi. Mitä jos huono urheilumenestys onkin sitä, että urheilijoilla ei ole riittäviä mahdollisuuksia, resursseja ja tukea. Osaavaa valmennusta apuna, ehkä vain joku tai jotkut saavat riittävää valmennusta ja valmentaja ongelman ydin onkin ammattimaisuuden sekä osaamisen puutteessa. Tai liian suppeassa ajattelussa, ns. vanhakantaisessa tavassa tehdä asioita, joka ei enää nykyään riitä menestymiseen. Huonolla valmennuksella pilataan helposti nuori (herkässä vaiheessa oleva) lupaava urheilija.

Isä valmentajana, mahdoton tehtävä?

Erittäin vaikea ja monikompleksinen asia, joillakin Suomalaisilla isä on toiminut valmentajana, mutta useimmiten valmennussuhde voi jopa haitata urheilun ulkopuolista perhesuhdetta, toimii siis harvoin (löytyy historiasta esim. Sievinen, Helenius jne.). Manageri, vanhempi ja valmentaja ovat usein eri asia, ei aina. Joillakin on oma päävalmentaja, taktinen valmentaja, ravintoterapeutti, univalmentaja, manageri ja pr-henkilö jne. Tenniksessä Andy Murraylla oli parhaimmillaan apuna ainakin 16 taustahenkilöä/ammattilaista. Valmennus on aina pitäjänteistä työtä, jossa useimmiten ei pikavoittoja tarjota.

Jutun kirjoittamisen apuna on käytetty kahta eri internet lähdettä vapaasti lainattuna.

Tsemppiä niin valmentajille kuin pelaajillekin toivottaa Petri Takkavuori (11-vuotiaan Max lahjakkuuden isä)