Kaikki kirjoittajan Petri Takkavuori artikkelit

Mielipide – Valmennuksen kautta huipulle

Muut

Kiittämätön valmentajan työ

Valmentajan ammatti on käsitykseni mukaan yksi vaikeimmista ammateista, toisaalta ilman valmennusta n. 95 % pelaajista ei olisi niin hyviä, kun nyt ovat. Suomalainen urheilujärjestelmä on rikki, emme tuota tarpeeksi menestyviä huippu-urheilijoita, emme myöskään huippuvalmentajia, onneksi muutaman poikkeus vahvistaa säännön. Näistäkin voisi ilkeästi sanoa, että ovat osaamisensa hankkinut ulkomailta, eivätkä lähtiessä ulkomaille yleensä ole olleet vielä huippuvalmentajia. Emme tarvitse enempää valmentajia, vaan enemmänkin nykyisten valmentajien kehittämistä/kehittymistä. Tarvitsemme myös enemmän ajantasaista tutkimustietoa valmennuksen avuksi.

Suomalainen urheilujärjestelmä on epäonnistunut, jos sitä mietitään huippu-urheilun ja tuloksien kautta. Kun valtiopohjainen urheilujärjestelmä (Venäjä, Kiina) tuottivat parhaimmillaan työtä ja mahdollisuuksia, niin Pohjois-Amerikkalainen järjestelmä perustui pitkälle college eli opiskelupohjaiseen, ammattiliigapohjaiseen ja lisäksi yrityselämä pohjaiseen (kaupallinen  markkinointiraha) hybridi järjestelmään. Suomessa näistä neljästä edellä mainitusta järjestelmästä on rippeet käytössä, ei mitään konkreettista ja tuloksetkin ovat sen mukaiset eli hyvin, hyvin vähäiset. Suomalainen urheilu on kokonaisuutena taantunut, tuloksetkin tämän vahvistaa. Lisäksi tavoitteista on jääty niin, että jälkeen päin tavoitteet ovat olleet täysin utopistisia (esim. paras pohjoismaalainen urheilumaa jne).

Ruotsissa harrastekustannukset ovat Suomen pienemät, johtuen kuntien ja yrityselämän paremmasta suhtautumisesta. Lisäksi Ruotsissa urheiluun käytettyjä euroja yritykset voivat vähentää verotuksessa, toisin kuin Suomessa. Suomessa yrityselämän on taloudellisesti järkevämpää tukea taidetta tai kulttuuria, kuin urheilua, johtuen verotuskäytännöstä.

Valmentajan riski saada potkut, eli tulla erotetuksi on poikkeuksellisen suuri. Jos urheilussa ei tule menestystä, voi syytökset kohdistua valmentajaan. Voiton hetkellä urheilija on useimmiten keskiössä, harvoin valmentaja. Molempien panosta tarvitaan, jos absoluuttinen huippu-urheilun taso halutaan saavuttaa (lisäksi tarvitaan lajiliiton panos). Parhaimmillaan valmentaja ja urheilija ovat hyvä tiimi.

Jos mietitään maailman parhaita valmentajia, niin ovat useimmiten hyvin voimakkaita persoonia. Urheilijaa ei yksilölajeissa voi irtisanoa, mutta valmentajan sopimuksen voi. Joukkuelajeissa on edullisempaa vaihtaa valmentaja, kuin vaikka joukkueen pelaajat.

Valmennuksesta

Valmennustyylejä on niin monta kuin ihmisiä. Hyvän valmennuksen tunnistaa siitä, että urheilija kokee sen tärkeänä ja tulokset ovat realististen tavoitteiden mukaiset.

Valmentajan tulee olla kiinnostunut urheilijasta, toimien prosessissa ns. oppimisen peilinä. Urheilija on aina valmentamisen keskiössä. Valmentaja ja urheilija yhdessä tekevät valmennusta, ei niin, että valmentaja määrittelee urheilijaa. Urheilijalla tulee olla omistajuus urheilustaan. Tällä on erityinen merkitys silloin, kun tavoitteisiin ei päästä tai tulee vastoinkäymisiä, nekin asiat urheilija joutuu kohtaamaan ja käsittelemään, elämään muistojen kanssa. Hyvä valmentaja auttaa urheilijaa löytämään menetykseen tarvittavat voimavarat. Motivointi ja kannustaminen on erittäin tärkeää sekä positiivisen palautteen antaminen, kun siihen on aihetta. Viime kädessä artisti siis päättää, että miten soittaa instrumenttia… Valmentaja on siis parhaimmillaan samanaikaisesti mentori ja tukihenkilö.

Urheilijalähtöinen toiminta on toimintatapana erilainen kuin valmentaja- tai ominaisuuskeskeinen valmennus. Vaatii oikeaa osaamista rakentaa urheilijan ja valmentajan vuorovaikutusta. Valmentajalla on vastuu valmennusprosessin kokonaisuudesta. Valmentajan rooli ja vastuu määrittyvät prosessin aikana ottaen huomioon urheilijan ikä ja kehitystaso, sekä huomioiden valmennussopimuksen sisältö, mitä on sovittu. Aina valmentajasopimus ei ole kirjallinen, vaan voi olla myös suullinen sopimus.

Urheilussa kilpaillen otetaan selvää, että kuka näissä olosuhteissa on paras ja miten muut sijoittuvat suhteessa parhaaseen.” Ilman kilpailua, ei tarvitsisi kehittyä tai etsiä kilpailuetua suhteessa muihin kilpailijoihin. Kilpaileminen tapahtuu sääntöjen puitteissa. Kun urheilija kunnioittaa muita toimijoita ja kilpailijoita, pääsee todennäköisesti pitkässä juoksussa parempaan lopputulokseen. Matkalla huipulle useimmat urheilijat tarvitsevat valmennusapua, auttamaan prosessissa kohti menestymistä. Valmennus ei ole kuitenkaan itseisarvo, urheilijan ja hänen taustajoukkojen tulee punnita valmennuksesta saatavia etuja ja mahdollisia haittoja sekä valita itselleen mahdollisimman sopiva valmentaja. Yksi valmentaja voi olla hyvä toiselle, toinen valmentaja taas soveltua paremmin jollekin muulle, kolmas ei tarvitse valmentajaa ollenkaan. Kysymys on tapauskohtaisesta harkinnasta ja parhaan ratkaisun etsimisestä kulloisessakin tilanteessa. Kysymys on ennen kaikkea luottamuksesta sekä toimivasta vuorovaikutuksesta.

Valmentajan tärkein työväline on oma persoona.

Pyrkimys erinomaisuuteen – Pyrkimys itsensä jatkuvaan kehittämiseen

Urheilussa pyritään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Menestyminen urheilussa perustuu suorituksen kehittämiseen, pitkäjänteiseen valmentautumiseen ja urheilijan kyvykkyyteen kehittyä, kehittää itseään.

Valmentajan tehtävä on auttaa urheilijaa kokonaisvaltaisesti. Urheilijan ja valmentajan yhteistyö perustuu luottamukseen. Luottamus on tärkein yksittäinen elementti, mitä vaaditaan urheilijan sekä valmentajan välillä. Menestyvä valmennus rakentuu siis toimivan luottamuksen varaan. Valmentajan tulee tehdä työtään intohimoisesti ja ammattitaitoisesti sekä pyrkiä kehittämään itseään jatkuvasti. Valmentajalla on iso vastuu ja velvollisuus urheilijan suuntaan. Tavallaan hyvä valmentaja pyrkii tekemään itsestään vähemmän tarpeellista ja auttaa urheilijaa kasvamaan sekä ottamaan enemmän vastuuta ja ymmärtämään paremmin sitä urheilun viitekehystä, jossa urheilija elää ja toimii. Kysymyksessä on mentori suhde, jossa on yhteinen tavoite ja hieman eri roolit.

Valmentautuminen tulee nähdä pitkäjänteisenä oppimisprosessina, johon kuuluu onnistumiset, epäonnistumiset, uudelleen yrittäminen ja niiden kautta oppiminen. Keskiössä on siis oppiminen ja kehittyminen sekä oman maksimaalipotentiaalin tavoittelu. Tulosurheilussa myös merkityksellistä on voittaminen ja menestyminen eli tulokset. Tuloksia on hyvä verrata myös tavoitteisiin. Valmentaja on valmennusprosessin johtaja ja kokoava voima urheilijan ja eri sidosryhmien välillä. Epäonnistumisen hetkellä hän on energinen moottori, jolla on kyky motivoitua sekä käynnistää työprosessi yhä uudestaan. Jos valmentaja ei tue urheilijaa, valmennussuhde on useimmiten tarpeeton sekä hedelmätön, riippumatta siitä kuinka paljon osaamista valmentajalla on. Oikea asenne ja tahtotila ovat huomattavasti tärkeämpää kokonaisuuden sekä tuloksien kannalta kuin yksittäinen asiatietous/osaaminen. Valmennussuhteet voivat olla hyvin erilaisia, joten niiden tasapäistäminen ei ole mahdollista.

Valmentamisen pelisäännöt – suullinen tai kirjallinen sopimus

Valmentajan ja urheilijan välinen ihmissuhde on usein hyvin merkityksellinen ihmissuhde, valtasuhde ja sopimussuhde.  Kummallakin on toisiinsa nähden oikeuksia ja velvollisuuksia. Oikeudet ja velvollisuudet ovat erilaisia urheilijan polun eri vaiheissa. Valmentajan täytyy tunnistaa valtasuhteen merkitys ja vallankäyttönsä rajat. Valmentajan ja urheilijan tulee voida luottaa siihen, että kumpikin pitää kiinni yhteisesti sovituista asioista. Sovittujen asioiden täytyy olla urheilijan kehitystason mukaisia. Hyvän valmennussuhteen edellytys on urheilijan elämän kokonaisuuden ymmärtäminen ja huomioiminen. Valmentajan ja urheilijan ihmisarvo ei koskaan riipu urheilussa menestymisestä.

Innostus ja intohimo ovat kantavat voima urheilussa, olivat tavoitteet minkä tasoiset tahansa. Urheillessa voi pyrkiä saavuttamaan oman absoluuttisen tason sekä menestyä suhteessa omaan potentiaaliin. Mahdollisuus omaan potentiaaliin löytyy intohimosta, sitoutumisesta, oikeanlaisista tavoitteista, parhaansa tekemisestä ja vastuunkannosta. Valmennussuhde perustuu sopimukseen yhteisistä toimintatavoista ja luottamukseen siitä, että molemmat toimivat toistensa parhaaksi. Valmentajan ja urheilijan tulee ymmärtää toimintansa vaikutukset osana laajempaa kokonaisuutta. Parhaaseensa pyrkiminen edellyttää rajojen hakemista ja riskinottoa.  Uuden oppiminen ja parhaaseen pyrkiminen on mahdollista, jos on lupa myös epäonnistua ja oppia siitä.  Yhteiset valinnat ovat tietoisia ja perustuvat rehellisyyteen ja parhaaseen mahdolliseen asiantuntemukseen, uskoon siitä, että mikä olisi hyväksi. Näin toimimalla on mahdollisuus kantaa vastuu tehdyistä ratkaisuista ja auttaa hyväksymään ne myöhemminkin, jos vaikka tavoitteeseen ei olisi päästy.

Epäonnistuminen on samalla myös mahdollisuus oppia

Toiminnan reflektointia on hyvä valmentajan harjoitella sekä aika ajoin myös tehdä itsereflektointia (oman toiminnan arviointia). Pöytätennispelaajan tulee kysyä itseltään, millaista valmennusta olen saanut urani aikana tähän saakka, millaista valmennusta haluaisin.

Valmentajan tärkein tehtävä on auttaa valmennettavia onnistumaan ja menestymään. Tämän avaaminen alkaa jäsentämään vastausta myös siihen, että mitä on hyvä valmentaminen?

Tulisiko painottaa lajiteknistä valmennusta vai ottelun aikaista valmennusta (reagointia) vai sittenkin enemmän psyykkistä sekä henkistä valmennusta, vai nähdä enemmän kokonaisprosessi kuin yksittäinen asia/osio/tulos.

Kohti urheilijakeskeistä valmennusta

Valmentajan tulisi siirtää huomio siihen, että urheilija on keskiössä ja tekeminen on hänestä lähtöisin. Sisäinen motivaatio ratkaisee paljon. Vanha valmennustyyli oli vahvasti valmentaja vetoista. Valmentaja kertoi valmennettaville mitä tehdään ja urheilijan ajattelu jäi mahdollisesti vähemmälle. Näin heikennettiin urheilijan sisäistä motivaatiota ja omaa ajattelua kisatilanteissa. Hyvä valmentaminen on vuorovaikutusta. Valmentaja auttaa urheilijaa löytämään oma potentiaalinsa, kannustaa urheilijaa omaan ajatteluun myös kisatilanteissa, sekä myös valaa tarvittaessa uskoa urheilijaan.

Hyvä valmentaminen on lajiosaamisen, sekä teknis-taktisosaamisen lisäksi psyykkisen valmennuksen ymmärtämistä ja sen toteuttamista. Vuorovaikutus sekä psyykkiset taidot ja voimavarat ovat kaiken tekemisen keskiössä. Toiminnan perusarvona ja pohja-ajatuksena tulee olla itsetuntemus, jonka päälle rakentuvat luovuus, rohkeus, motivaatio, asenne, itseluottamus ja vireystilan säätely suoritukseen. Päävalmentaja – pään valmentaja?

Sekä fyysisten että psyykkisten ominaisuuksien harjoittelu on konkreettista ja ilman sitä on vaikea kehittyä lajissaan. Jos valmennettava ei tunne itseään, eikä tunnista ja kehitä psyykkisiä taitojaan ja voimavarojaan, tulevat ne rajoittamaan mahdollisuuksia, eikä potentiaali pääse kunnolla esiin. Ja päinvastoin psyykkiset taidot ja voimavarat huomioimalla, löytyy oma potentiaali ja sellaisia mahdollisuuksia, joita ei välttämättä osannut kuvitellakaan. Hyvä valmennus tuo esiin pöytätennispelaajan psyykkiset vahvuudet ja voimavarat.  Moderni menestyvä valmentaja on siis lajiosaamisen ekspertti, myös taitava ihmisjohtaja. Otteluaikainen valmentaminen on varmasti sellainen osio,  jota voidaan kehittää helposti.

Käynnissä on toivottavasti nyt viimeistään toimintakulttuurin muutos – olemme menossa yksin tekemisestä kohti yhdessä tekemistä. Näin voidaan saavuttaa menestystä myös kansainvälisesti. Urautuneen ja vanhakantaisen ajattelun tilalle täyty ottaa myös abstraktia ajattelua.

Valmennukset kustannukset, miten mitata onnistumista

Hyvässä valmennuksessa luodaan tavoite, tavoitteet. Sitten mitataan tavoitteiden toteutumista. On järkevää, että valmennuskustannukset ja saavutetut tavoitteet kohtaavat, sillä varmistetaan että myös valmentajalla on taloudellinen intressi urheilijan menestymiselle, eikä kysymyksessä ole hillotolpan ravistelusta, ilman kehittymistä tai menestymistä.

Onko pöytätennisvalmennus riittävän hyvää – miten kehittyä huippuvalmentajaksi

Olen kuullut sanottavan, että Suomessa ei ole lahjakkaita urheilijoita. Voisin kääntää asian myös niin, että on lahjakkaita urheilijoita, mutta ei ole riittävän hyviä valmentajia, ainakaan tarpeeksi. Mitä jos huono urheilumenestys onkin sitä, että urheilijoilla ei ole riittäviä mahdollisuuksia, resursseja ja tukea. Osaavaa valmennusta apuna, ehkä vain joku tai jotkut saavat riittävää valmennusta ja valmentaja ongelman ydin onkin ammattimaisuuden sekä osaamisen puutteessa. Tai liian suppeassa ajattelussa, ns. vanhakantaisessa tavassa tehdä asioita, joka ei enää nykyään riitä menestymiseen. Huonolla valmennuksella pilataan helposti nuori (herkässä vaiheessa oleva) lupaava urheilija.

Isä valmentajana, mahdoton tehtävä?

Erittäin vaikea ja monikompleksinen asia, joillakin Suomalaisilla isä on toiminut valmentaja, mutta useimmiten voi jopa haitata urheilun ulkopuolista perhesuhdetta, toimii siis harvoin (löytyy historiasta esim. Sievinen, Helenius jne.). Manageri, vanhempi ja valmentaja ovat usein eri asia, ei aina. Joillakin on oma päävalmentaja, taktinen valmentaja, ravintoterapeutti, univalmentaja, manageri ja pr-henkilö jne. Tenniksessä Andy Murraylla oli parhaimmillaan apuna ainakin 16 taustahenkilöä/ammattilaista. Valmennus on aina pitäjänteistä työtä, jossa useimmiten ei pikavoittoja tarjota.

Jutun kirjoittamisen apuna on käytetty kahta eri internet lähdettä vapaasti lainattuna.

Tsemppiä niin valmentajille kuin pelaajillekin toivottaa Petri Takkavuori (11-vuotiaan Max lahjakkuuden isä)

Mielipide: Kohti kansainvälistä tasoa – unelma pelaajan polusta

Muut

 

Siteeraan Jim Collins hyvistä parhaiksi kirjaa ”Bernand Shawn ajatus että lahjattomat ihmiset syyttävät aina olosuhteita, lahjakkaat ihmiset tekevät ne, jolleivat muuten onnistu löytämään niitä” Hyvä on parhaan vihollinen, jos tyytyy hyvään, ei todennäköisesti tule parhaaksi. Parhaille pitäisi antaa parhaat resurssit, liian usein ne annetaan hyville tai keskinkertaisille.

Tavoitteet

Max Takkavuoren tavoitteena on olla 13-vuotiaana (2026) oman ikäluokkansa (s. 2013) top10 eurooppalainen pelaaja.

Tähän on noin kaksi vuotta. Tässä kirjoituksessa pohdin sitä, että mitä tarvitaan, jotta unelma voi elää… Mitä asioita tulisi tapahtua, että se olisi mahdollista. Toki pelaajalla on oikeus muuttaa tai tarkentaa tavoitteita, jos siihen ilmenee tarvetta tai poistaa tavoitteet.

Valmennus – avuksi

Ostimme yksityisvalmennusta eri valmentajilta. Oman valintamme teimme sillä perusteella, kenen persoona ja tapa tehdä asioita sopi juuri meille parhaiten. Henkilökohtaisen valmennuksen Max saa siis Mika Räsäseltä (osallistuu hänen ohjaamaansa ryhmävalmennukseen 3 kertaa viikossa ja lisäksi käydään yksityisvalmennuksessa). Mika on valmentajana rauhallinen, analyyttinen sekä jalat maassa tyyppiä. Mika on tehnyt Maxille oman harjoitus- ja kilpailuohjelman, jota noudatamme. Valmentajan omasta pelaajataustasta on apua, mutta se ei ole suinkaan välttämätöntä.

Asiakkaan pitää itsekkäästi valita sopivin valmentaja mahdollisista vaihtoehdoista, kemioiden pitää toimia. Valmennuksesta pitää olla myös urheilijalle hyötyä sekä auttaa kehittymistä. Huippu-urheilijan tai sinne huipulle pyrkivän tulee haluta kehittyä 24/7. Pitää pystyä fokusoitumaan ja olla valmis tekemään töitä. Lapsesta aikuisuuteen kasvaminen huippu-urheiluun tapahtuu vaiheittain, kunnioittaen eri motoriikan kehittymisvaiheita ja harjoittelun kovuutta lisätään vaiheittain siten, että vältetään turhat vammat ja mahdollinen ylirasitustila. Tavoitteet tulla olla aina yksilöllisiä ja olla sellaisia, että niihin on edes teoreettinen mahdollisuus päästä. Jos tulee vammoja, pitää myös miettiä syitä ja korjata virhe tai mahd. virheellinen tekniikka, joka on mahdollisesti aiheuttanut loukkaantumisen. Pelaajan kehitysvaiheessa loukkaantumiset ovat harmillisia, koska hidastavat ja siirtävät kehittymistä.

Mailat
Max pelaa Harimoto Tomokatzu Innerforce layer ALC-concave rungolla ja Tenergy 05 ja 1,9 mm paksuisilla kumeilla. Max pystyisi pelaamaan myös penholderina eli tutummin kiinalaisella kynäotteella tai vaihtoehtoisesti pitkänäppylä pelaajana. Sileillä kumeilla vauhdin pitäminen onnistuu parhaiten, siksi Max pelaa sileillä kumeilla, eikä ole nyt tavoitteissa vaihtaa muuhun.

Neurologinen työ – molemminpuolisuus

Alkulämmittelyn teemme n. 5 minuuttia joka toinen päivä penholder otteella, joka toinen päivä pelaamme vasemmalla kädellä (heikompi käsi). Pelaamme vähintään kerran viikossa lyhyt/pitkänäppylä yhdistelmillä, tässä oppii puolustuspelaamista. Saa myös käsityksen siitä, että mitkä lyönnit ovat hankalimpia, jos tulee näppyläpelaaja vastaan. Lähtökohtaisesti pelaamme samalla tavalla näppyläpelaajia kuin ei näppyläpelaajia vastaan.

Olemme lähteneet siitä, että emme harjoittele ns. Boxia eli koppaa. Vaan teemme kaikki harjoitteet vapaassa pallottelussa tai pelinomaisissa harjoitteissa, ideana oppia lukemaan paremmin kierteitä. Joskus valmentaja antaa koppaa, tämäkin on ok, siihen ei kuole. Ihmettelemme sitä, että miksi Suomessa niin moni pelaa melko samalaisella perustekniikalla ja taktiikalla, jos olemme oikein ymmärtäneet, maailmalla on monipuolisempaa ja pelaajien keskinäiset välinekombinaatiot/pelitapaerot ovat suurempia.

Aivojen neurologinen kehitys on tutkitusti edistyksekkäämpää, jos raajojen molemminpuolisuutta harjoitetaan tai tehdään uusia harjoitteita, jolloin aivojen kehitys aktivoituu sekä jatkuu. Muissa harrastesivulajeissa pyrimme siihen, että pystymme tekemään samat harjoitteet molemmin puoleisesti (sekä oikealla että vasemmalla). 20 vuotta sitten noin 20 % jalkapalloilijoista oli molempijalkaisia, nyt varmaan huippufutaajista n. 60–80 % ovat molempijalkaisia (esim. Harry Kane). Eli pystyvät tekemään harjoitteet molemmilla jaloilla, harhautukset ja vedot myös, sekä kuljetukset.

Olemme tuoneet myös kilpatenniksessä käytettyjä harjoitteita soveltaen pöytätennikseen. Teemme ns. tatsi lyöntiä, eli keskeltä pöytää keskiviivan suuntaisesti kummatkin pelaajat lyövät samanaikaisesti kämmentä (tai sitten vaihtoehtoisesti rystyä). Lyönnit aloitetaan rauhallisesti ja vauhtia kasvatetaan vaiheittain. Tenniksen harjoittelu on pöytätennistä monipuolisempaa ja pidemmälle kehitettyä, johtuen varmaan isommista harrastajamääristä ja lajissa liikkuvissa isommista palkintorahoista.

Pöytätennisharjoituksissa ja kilpailuissa yhtenä pelivaihtoehtoina keskitymme prosenttipeliin, kuinka monta prosenttia syötöistä tai vastaanotoista voitetaan, kuinka paljon voitetaan rystyltä, kuinka paljon kämmeneltä. Pyritään pelaamaan aina vastustajia vastaan niitä lyöntejä, joilla voitetaan yli 50 % suorituksista. Lasketaan että voittaako kämmeneltä esim. 6/4 (10 lyönnistä). Jos jollain lyönnillä häviää (4/10), pyritään etsimään toinen tapa pelata tilanne (vaihdetaan taktiikkaa). Käytämme myös oman pelitavan/identiteetin rakentamiseen aikaa harjoittelussa sekä harjoituspeleissä, puhumme myös tästä. Pelaajan salkussa tulee olla useampi vaihtoehtoinen tapa pelata, jota vaihdetaan vastustajan ja pelitilanteiden mukaan. Pelitapa muuttuu toki ymmärryksen ja kokemuksen kasvaessa, mutta pyritään pelaamaan omilla vahvuuksilla ja usein se, kumpi pelaaja saa päättää, että miten pelataan, on vahvemmilla pelin voittajaksi.

Kustannusten jakaminen

Jos urheilija laittaa itsensä huippu-urheilumielessä täysillä likoon, olisi mielestämme vähintä, että ei tarvitsisi harraste- ja kilpailukustannuksia itse maksaa, siitä puhumattakaan, että voisi saada siitä jotain ansioita/kannustinta. Ulkomailla tämä asia on ilmeisesti paremmin hoidettu, kuin Suomessa. Toivottavasti tässä asiassa voimme saada muita pohjoismaita hieman kiinni, erityisesti Ruotsia, Norjaa ja Tanskaa. Ehkä heitän laajemminkin kysymyksen, että onko suomalainen urheilumenestys tulevaisuudessa tärkeää (tällä hetkellä resurssien jako ei todista, että olisi). Onneksi tämä asia ole niin tärkeää 11-vuotiaana, kustannusten kattaminen tai niihin osallistuminen olisi tässä vaiheessa riittävää.

Kilpailutoiminta / kauden päätavoitteet

15.12. Juniorien TOP, Pingisgaala tapahtuma viikonloppuna
24.-25.5. Finland Junior open

Nuorten maajoukkuetreenit Ruskeasuolla?

Olemme seuranneet miten Ruskeasuon nuorten maajoukkueryhmässä muutama ”nuori” harjoittelee valmentajan kanssa. Jotkut saavat hienot olosuhteet ja yksilöllistä valmennusta (kukapa ei ottaisi), varsinkin jos pelaajan ei tarvitse sitoutua mihinkään… kuuluakseen ryhmään tai nauttiakseen räätälöidyistä harjoituksista.

Pitääkö olla lahjakas, että pääsee ryhmään vai pitääkö päästä ryhmään, jotta voi olla lahjakas. En itse kannatta sitä, että ensin pitää olla kansallisia/kansainvälisiä näyttöjä, jotta valinta voidaan tehdä. Mielestäni kaikki ne keillä on mahdollisuus absoluuttisesti kansainväliselle huipulle, tulisi valita, vaikka mitattavia näyttöjä tuloksista ei vielä olisi. Se että on kova halu menestyä, valmis harjoittelemaan, olisiko se siinä…

Henkisiä ominaisuuksia tulisi painottaa, ei pelkästään tekniikkaa tai fyysistä ulottuvuutta, puhutaan siis talenteista kokonaisuutena, ei pelkistä suorituksista. Kyvystä kehittyä oikeassa seurassa ja oikeilla neuvoilla. Urheilussa on pitkälle kysymys keskittymisen, rentoutumisen ja suoritusherkkyyden välisestä tasapainosta. Paras lahjakkuuden muoto on kyky ja halu harjoiteluun. Ryhmän pitäisi ottaa jäseniä jo 9 – 10 vuotiaasta lähtien, eikä niin että keski-ikä on lähellä täysi-ikäisyyttä. Taas heitän, että halutaanko oikeasti kehittää toimintaa vai jäädäänkö jo totuttuihin menetelmiin ja tapoihin, tuttuihin ja turvallisiin, vaikka tuloksia ei tulisi.

Jos Suomessa on noin 20 lahjakasta alle 18-vuotiasta pelaajaa, niiden kaikkien tulisi päästä nuorten maajoukkuetreeneihin, mitä jos se ensimmäinen ryhmän ulkopuolelle jäänyt pelaaja olisi kaikkein potentiaalisin, ei systeemissä olisi järkeä. Voisiko lähtökohta olla, että kaikki, joilla on mahdollisuuksia europan top 30 pelaajaksi, ovat ryhmässä mukana. Aluksi voisi kokeilla, että perjantaisin olisi avoimet treenit niille nuorille, jotka oikeasti pyrkivät Euroopan huipulle (tavoite, motivaatio, harjoitusmäärät). Pitäisi myös tutkia, että mitkä tekijät ovat havaittavissa niissä nuorissa, jotka kuuluvat ikäistensä Euroopan top 30 pelaajin, voidaanko löytää näille pelaajille joku yhteinen nimittäjä tai lahjakkuuden muoto.

Kun tarpeeksi aikaa kuuluu, nuori pelaaja voi sanoa myös, kiitos, ei kiitos. Nuorilla pitää olla rohkeutta ja uskallusta laittaa itsensä prosessiin, toisaalta pitää olla myös kykyä luopua prosessista tai korvata prosessi jollain toisella asialla, jos asiat eivät etene suotuisasti. Järjestelmän pitää taas pystyä seulomaan oikeasti lahjakkaat pelaajat, pitää muistaa, että ei lapsitähteys vielä takaa mitään, jos halutaan pärjätä myös aikuiskisoissa. Ei kaikki asiat ole pelkästään urheilijoista kiinni, siksi prosessia tulee kehittää ja tarvittava taloudellinen ja toiminnallinen tuki pitää järjestää koko polun matkalle, jos halutaan menestyä.

Pelaamisen iloa kaikille Syksyyn!

Petri ja Max Takkavuori

Mielipide: Mayday, mayday, save our sport (SOS)

Yleinen

Suomen urheilun heikohko menestyminen olympialaisissa ja muissa arvokisoissa, todettakoon että kaikelle on syynsä. Ei kysymys ole siis sattumasta, vaan enemmänkin jatkumosta. Avaan hieman niitä näkökulmia, jotka koskevat pöytätennistä, mutta myös osin muita urheilulajeja.

  1. Riittävä harjoittelu

Eri lajien osalta yli kymmenenvuotiaiden pelaajien, jotka tähtäävät Euroopan tai Maailman huipulle, tulisi harjoitella vähintään 20 tuntia viikossa. Poikani Max Takkavuoren harjoittelu jää 10-20 tunnin välille viikossa, 20 tuntia ei täyty, jalkapalloa aikaisemmin Max harjoitteli (pelasi HJK:ssa) n. 20-25 tuntia viikossa, ilman vammoja. Ikäluokkansa paras pelaaja harjoitteli ehkä n. 35 tuntia viikossa, ympäri vuoden. Harjoitusmääriä tulisi kasvattaa iän lisääntyessä. Käsittääkseni osa Rusan nuorten maajoukkueryhmästä harjoittelevat alle 10 tuntia viikossa? Aivan liian vähän.

Koska alle 10 tuntia viikossa pelaavat ovat mielestäni “harrastepelaajia”, heihin ei tulisi satsata yhtään huippu-urheiluresursseja. On tärkeää erottaa kuntourheilijat, harrastelijat, kilpapelaajat ja huipulle pyrkivät tai huipulla jo olevat toisistaan. Yli 20 tuntia pöytätennistä viikossa pelaavia suomalaisia pelaajia voisi olla Suomessa noin kymmenen pelaajaa, eli aika vähän.

  1. Olosuhteet

Tarvitaan koko maan laajuisesti halleja/harjoituspaikkoja, jotka ovat auki 24/7. Hyvä esimerkki on Karjaa, jossa on mainiot harjoittelu- ja peliolosuhteet. Uskon että jos pöytätennisseuroilla tai liitolla olisi enemmän näkemystä ja uskallusta eli halua, tämäkin asia saataisiin paremmin järjestettyä. Tämän asian eteen tulisi ponnistella, koska lisäisi mahdollisuuksia myös kilpailujen järjestämiseen.

  1. Lajin näkyvyys (televisiossa ja mediassa)

Miksi mäkihyppy näkyy tv:ssä, mutta käytännössä ei pöytätennis. Säännöllisen medianäkyvyyden saaminen lisää sponsoreiden kiinnostusta, on oikeastaan välttämättömyys että rahavirrat kasvavat. Tämä on erityisesti liiton, mutta myös seurojen tehtävä, miksei myös joidenkin pelaajien tai heidän taustajoukkojen.

  1. Liiton keskittyminen perustehtäviin

Mielestäni liiton kolme tärkeintä tehtävää ovat;

  1. Pelaajien tukeminen kohti kansainvälistä huippua, rahoituksen kerääminen
  2. Kansallisen sarjan järjestäminen
  3. Seuratoiminnan tuki

Jotta nämä toteutuvat, pitää määritellä avoimesti perusteet, joilla urheilijoita tuetaan, oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti. Perusteet, millä tehdään valintoja.

  1. Valmennus osaaminen

Yleensä puhutaan urheilijoiden suorituksista, mutta tarvitaan yhtä lailla osaavaa valmennusta, jotta kansainvälinen taso voidaan saavuttaa.

Kaikki jotka ovat olleet golfvalmennuksessa, tietää että swingiä kuvataan ja analysoidaan. Sama voitaisiin tehdä pöytätenniksessä kämmen ja rystylyönteihin, olisi videolla malli suoritus (maailman parhaiden pelaajien suorituksia), johon pelaajan tekniikkaan verrattaisiin. Tämä on arkipäivää muissa urheilulajeissa.

Hyvänä kansallisena esimerkkinä nostan Oulun Ratamotien Oinaksen ja Brilin leirivalmennuksen ilmapiirin ja asenteen (Oulun grilli), jossa intensiteetti on korkealla ja on tekemisen meininki. Oulun harjoittelumallissa, pelaajat pääsevät lähelle omaa maksimia, nopeammin kuin muualla, toistoja tulee. Siellä on osaamista rakentaa kovaa harjoittelua tukeva malli ryhmässä harjoitteluun. Voisiko tätä kopioida, en tiedä.

  1. Kilpailut

Kilpailuja on määrällisesti ihan liian vähän. Kun pelaaja on MK tai NK tasoa, on käytännössä yksi sarja viikonlopussa, se on liian vähän, pitäisi olla esim. kaksi kilpailua saman päivänä tai esim. lauantaina ja sunnuntaina sama luokka. Tarvittaisiin myös viikkokilpailuja, seurakilpailuja jne. kilpailutoiminta on kokonaisuutena arvioituna liian vähäistä.

  1. Neurologinen valmennus, yleisliikunnallisuus, fyysinen harjoittelu, lahjakkuudet

Koulutusmateriaalia on todella vähän, sekin osin jo vanhentunutta. Osa pingispelaajista ei usko omaan lajiin tai siihen että suomalainen voisi olla maailman huipulla. Tarvitaan tietoa, kovaa työtä ja luottamusta siihen, että kaikki on mahdollista. Olemme auttamatta tipahtaneet tiedon väylästä, jota tarvitaan, että saadaan kilpailuetua tai muiden kilpailuetua kavennetaan.

  1. Tukimalli

Nuorten pelaajien tukemisen malli, en osaa sanoa että pitäisikö olla akatemia vai leirityksiä vai päivittäistä valmennusta, joka tapauksessa tuki pitäisi alkaa noin 10 vuodesta ja jatkua ainakin 18-vuoteen saakka. Puhutaan talenteista, henkilöistä joilla on kyky ja halu kehittyä sekä tehdä töitä. Asia ei saisi olla kokonaan vanhempien vastuulla tai täysin omakustannettava.

  1. Fyysisten ja teknisten ominaisuuksien korostaminen taktisten tai henkisten ominaisuuksien varjolla.

Pöytätenniksessä puhutaan jatkuvasti pelkästä lyöntitekniikasta, kuitenkin tiedämme että henkiset ja taktiset ominaisuudet ratkaisevat, ei fyysiset tekijät tai pelkkä mekaaninen suoritus. Nyt tekniikan arvostaminen on mielestäni ylikorostettua.

Tenniksessä maailman silloinen paras pelaaja Roger Federer oli pitkään ilman valmentajaa, joten ulkoiset asiat eivät selitä menestystä. Jos on sata fyysisesti ja teknisesti suunnilleen yhtä hyvää pöytätennispelaajaa, niin henkinen kapasiteetti ratkaisee ketkä ovat 10 parasta, ei siis lyöntitekniset asiat.

Maxille Mika Räsänen on ollut se keskeisin valmentaja, joka on antanut lajiteknistä osaamista (Myös Samuli Soine, Taneli Keinonen) jne. Rokka antanut peliharjoitusta. Tukitiimi on edelleen pieni ja tarvitaan lisää oman tasoisia tai parempi tasoisia pelikavereita. Kampittamisen sijaan tarvitaan tukea, tätä voi olla joidenkin vaikea hahmottaa.

Tässä artikkelissa mainittuja asioita voidaan hyvin kutsua ammattimaisuudeksi. Tulee tiedostaa ongelmat, korjata ne ja jatkaa asioiden tekemistä aikaisempaa paremmalla tasolla. Pitää pyrkiä kehittymään ja olla valmis tekemään kovasti töitä.

Petri Takkavuori

Reilun vuoden aktiivisesti pöytätennistä harrastanut ja pöytätennistä pelaavan 11-vuotiaan pojan isä.